maanantai 16. kesäkuuta 2014

Pahan käsi


Onni tuo maailman vaikein asia. Sitä kiertää niinku kasia. Sitä tyhjentää niinku lasia. Ja suurimmaks osaks se on pandoran rasias. Se on siellä, visusti piilos. Se, et oon saanu kokee onnee nii, kiitos. Kyl mä tyydyn jo tähän, mut voisin silti ottaa sitä lisää ees vähän..
-juju-



Kaiken jo läpi käyneitten asioitten jälkeen aattelin, että kesä tulee ja kaikki on oikeesti hyvin. Mulla on rakastava perhe, ihanat läheiset sukulaiset ja ystävät tietty ne kissankaimankoirangekontututkin mutta että oon onnellinen kaikesta siitä ja asiat oli kerrankin pysyä tasapainossa, eikä enempää mitään "paskaryöppyjä" ollu tietoisesti tulossa. 

Toisen onni ei ole itseltä pois. Mutta onko oma onni toisilta pois? 

Antti Railion kappaleessa Kaiken muun saa viedä se kertoo aika koskettavasti ja hyvin sanoin siitä mikä nyt painaa minun harteita ja monen muun läheisen.. 

ne sanat menee näin:



Se tulee eteiseen kun ketään ei näy
 Se hiipii luvatta ja taloksi käy
 Sen ainoo ajatus on tuhota tää
 Se repii perustukset pimeä jää
 En pysty puolestasi hengittämään
 En pysty kipuasi lievittämään
 Mä rukoilen et mulla sanoja ois
 Ja mut sun sijastaisi otettais pois
 Ei tätä kohtaloa paeta voi
 Se tuhoo kaiken minkä rakkaus loi
 Mä tahdon piiloutua ettei se nää
 Mut suru mestari on löytämään
 Ei et vielä mennä saa
 On kesken liikaa
 Kaiken muun saa viedä
 Kaiken muun saa viedä
 Eikö rakkaus korjaakaan
 Kun kynnet tarttuu kauneimpaan
 Kauneimpaan
 Jos katsois särkymistäs kauempaa
 Se ehkä vähemmän sua satuttaa
 Mä teenkö oikein jos sun lähellä oon
 Tyhjästä annettavaa mitään ei oo
 Mä en voi pahan kättä pysäyttää
 Mä käskin lähteämään, mut silti se jää
 Ei tältä jyrkänteeltä hypätä saa
 Se kaiken katsomaan pakottaa
 Ei et vielä mennä saa
 On kesken liikaa
 Kaiken muun saa viedä
 Kaiken muun saa viedä
 Eikö rakkaus korjaakaan
 Kun kynnet tarttuu kauneimpaan
 Kauneimpaan
 Ei et vielä mennä saa
 On kesken liikaa
 Kaiken muun saa viedä
 Kaiken muun saa viedä
 Eikö rakkaus korjaakaan
 Kun kynnet tarttuu kauneimpaan
 Kauneimpaan
 Kaiken muun saa viedä


Meillä on suuri suku, joten sinne on vuosien varrella mahtunut kaikenlaista surua ja sairautta. Isopappa taistelee keuhkosyövän kanssa, joka on levinnyt päähän. Isomummo on selvinnyt aivohalvauksesta joka vei toisen puolen ja puhekyvyn, nyt uutena tuttavuutena on sitten muistisairaus. Toinen isomummo sairastaa alzheimeria joka on siinä vaiheessa että ei tunne minua enää. Puoltoista vuotta sitten sain kuulla että papalla on syöpä, josta hän sai terveet paperit äskettäin. Siinä samassa mummo joutui sairaalaan ja ne löyti siltä siellä sitten syövän.. 

En voi väittää ettenkö pelkäisi miten tässä käy. Joka kerta kun äitee soittaa kesken työpäivän mietin uskallanko vastata. Olen pienestä asti ollu mummon kanssa hyvää pataa. Kuka ei ois mummonsa kanssa? Pääsin sinne perhepäivähoitoon joten tosiaan oon lymynny pienen ikäni mummolassa. Tää tuli järkytyksenä kaikille. Mutta jos kaikki vaan itkee mitä se auttaa? Joten jälleen kerran koitan olla se "vahvin" ja luoda sitä positiivisuutta. 

Käytiin kattomassa mummoa kun se pääs kotiin. En osannu sanoa mitään, enkä halunnu muistuttaa koko asiasta. Puhuin vaan silloin siitä jos mummo alotti. Koitin olla itkemättä, mutta onhan se surullista nähdä oma mummo sellasessa kunnossa ja kun tiedän että se on ihan surun murtama. Niikun tuossa Antin kappaleessakin on teenkö oikein jos käyn kattomassa vai en käy? Voisin kuvitella että ite miettisin siinä kohalla varmaan sitä että en näkisi enää läheisiä, että onko tää viimenen kerta? Mutta toisaalta se ikäväkin hajottas. Ja kun oon hirveen huono lohduttamaan tai surkuttelmaan asioita. Ehkä tuo työkin ja ammatti on tehnyt sellassen "kuoren" tälläsiin asioihin, että en vaan itke ja surkuttele vaan odotan mitä leikkaus tuo ja mitä jatko tuo tullessaan sittenhän vasta on viisaampia.

Siitä oon varma että vielä en oo valmis heittämään hyvästejä kellekkään ja kyllä tästäkin selvitään! 

Ugh, olenpuhunut : (


.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti